Kehitysyhteistyötä ruohonjuuritasolla

Mitä minä voin tehdä

Tapasin työssäni reippaan, ahkerasti suomea opiskelleen perushoitajan, joka oli muuttanut 8v sitten Suomeen Etiopiasta ja tullut  hoitamaan suomalaisia vanhuksia.  Hän oli lähdössä kotimaahansa lomalle ja tapaamaan sukulaisiaan ja ystäviään.  Matkatavaroihinsa hän oli pakannut Suomessa käytöstä poistetun rollaattorin, vaatteita ja muuta hyödyllistä tavaraa, jota hänen kotimaassaan ei ole saatavilla.  Hän kertoi neljä vuotta sitten edellisellä käynnillään Afrikassa jättäneensä sinne kaiken, mitä hänellä oli lukuunottamatta päällään olevaa vaatekertaa.  Hän kysyi minulta neuvoa lääkkeistä, joita hänen kannattaisi viedä mukanaan.

Keskustelimme Suomen ja Afrikan eroavaisuuksista ja siitä tuhlailevaisuudesta, mihin hän ei ole voinut sopeutua maassamme.  Hän kertoi, miten hänen tekee pahaa, kun hän joutuu työssään heittämään joka päivä suuret määrät aterioilta ylijäänyttä ruokaa biojätteiseen.  Kerroin, että en ole koskaan ymmärtänyt moista tuhlailevaisuutta.  Biojätteeseen päätyvän ruuan syöminen on henkilökunnalta ehdottomasti kielletty.  Etanolin raaka-aineeksi kävisi varmaan vähemmänkin jalostettu materiaali.   

Kerroin hänelle, että minulla on useita vuosia ollut kaksi kummipoikaa Mavuto ja John Malawissa, maailman köyhimmässä maassa.  Joululahjaksi ostin heille omat vuohet.  Itse olen jo useana jouluna saanut joululahjaksi kanoja, vuohia ja lehmiä, jotka ovat oikeasti sijoitettu kehitysmaan perheiden elantoa turvaamaan.  

Katsoessani tuon Afrikasta Suomeen vanhuksia hoitamaan tulleen nuoren naisen tuikkivia silmiä koin suurta iloa siitä, että maailmassa on aitoa välittämistä ja yrittämistä viedä toivon pilkahdusta sinne missä köyhyys on mittaamatonta.